Asuntoautoilu kokemuksia, lomalla vai panttivankina?

Kelataan vähän taakse päin ja muistellaan vielä kesää, itse erityisesti voisin muistella asuntoautoilu kokemuksia. Mistä aivan alun perin idea blogin kirjoittamiseen lähti? No, se ei niinkään lähtenyt mistään vaan kypsyi kilometrien saatossa asuntoauton vänkärin paikalla. Oletko muuten sinä haaveillut kenties romanttisesta kesälomasta tien päällä, jossa aurinko laskee järveen ja maantie läpi kesäisten maisemien kutsuu seikkailuun? Minä olen ja tästä se lähtee.

Unelma vapaudesta ja heräteostos pihassa

Asuntoauton ostaminen tuntui paperilla loistavalta idealta, joka tarjoaisi mukavaa, huoletonta vastapainoa arkeen. Näin koko perheen juttuna saataisiin kaikki uusia asuntoautoilu kokemuksia perinteisen autolla matkustamisen rinnalle. Ajattelin, että oman elämänsä toimitusjohtajana hallitsen minkä tahansa logistisen haasteen, siispä tartuin härkää sarvista. Meille lomailu on ollut ison perheen vuoksi sekä logistinen pulma, että taloudellinen katastrofi, matkustettiin yksin, yhdessä, perheenä tai perheenä eri kokoonpanoilla.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen, miehelle ostohousut jalkaan ja kohti autokauppoja. Olipa kiva käydä istumassa asuntoautoparatiiseissa, joiden hintalappu oli enemmän kuin meidän talon tontteineen päivineen. Olimme kai köyhän näköisiä ja uskokaa pois ei varmasti vain näköisiä, kun vihdoin myyjä meidät johdatteli pihan perälle, sinne hintaluokkaan, mihin nyt ulkoisen hapituksen perusteella meidät luokitteli. Hintaluokasta löytyi kaksi vaihtoehtoa, eli aika helppo joko tai; haisuliauto hyvällä sisätilaratkaisulla tai hajutonauto huonolla ratkaisulla. Haisuliauto haisi kemiallisenvessan aineelle, jotenkin oudon paljon nenään. Miehen nenään haisi, jokin muukin ja yritti myyjältä saada nyhdettyä irti mikä se haju on. Auto oli seissyt auringossa kauan. Jälkeen päin miettii, että syystäkin. Naapuriauto vieressä oli samaa hintaluokkaa ja rekisteröity myös kuudelle. Se haaste tässä autonhankintaprosessi oli, että vähimmäisvaatimus meillä oli, että kuudelle pitää auto olla, sittenkin aina yksi jää matkasta. Haisuliaauton vieruskaveri ei haissut tai sitten nenä oli kyllästetty sillä kemsa-aineen tuoksulla. Takaosa autosta oli pelkkä u-mallin sohva ja pöytäkeskellä. Ei oikein sekään houkutellut, että siinä kaikki pötköttää tai kinastelee vieri vieressä. Matkakuume oli kova, eikä sitä mitkään hajut hillinneet.

Haisuliauto sitten tarttui mukaan, kun oli kosteusmittaukset ja ym. asiakirjat esitelty ja tutkittu. Se erikoisuus autosta löytyi myös, että penkkiä ei voinut säätää kaksimetriselle puolisolleni mitenkään. Älkää hyvät ihmiset kysykö miksi joku pässi ostaa haisuliauton, jolla ei kuski mahdu ajamaan. Kotona auto otettiin tarkkaan tutkiskeluun. Sitä tarkasteltiin ja ihmeteltiin, joka kulmasta. Koira oli erityisen kiinnostunut auton penkkien välin tuoksuista. Sattui satamaan ja mies, katsoi vänkärin puolen jotain listaa ulkopuolelta, alkovin kohdalta, joka on ohjaamon päällä. Siinä vesi teki jonkinlaisen erikoisen liikun ja katosi jokseenkin väärään paikkaan. Alkovista nostettiin kaikki patjat ja pohjallinen ulos, arvaa mitä? Ihan kivan kokoinen märkälätti sieltä ikkunan alta pohjasta löytyi. Sinne se vesi katosi, eikä pohjan pehmeydestä päätellen, juuri nyt ollut tietään sinne löytänyt. Tästä läntistä ei mainittu kauppaa tehdessä mitään, vaikka kyseltiin kyllä, että onko jossain ”jotain”, kun haisee oudolle. Toki eniten nenään otti se kemiallinen wc aine. Mies kuvasi läntin ja laittoi myyjälle, joka tarjosi toista autoa tilalle tai, että korjataan se syksyllä. Ei me haluttu sitä sohva-autoa, eikä kuudelle rekisteröityä löytynyt muita. Ei myöskään houkutelut ajella haisuautolla tai odottaa syksyyn, että se korjattaisiin. Myyjän kanssa päädyimme kaupanpurkuun ja auto päätyi takaisin liikkeeseen, joten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Pakokauhua ja muovipussikakkaa

Ajatus oli ollut päästä juhannuksena koereissuun, kun lapset olivat kivasti mummolassa. Auto oli siis palautettu ja päädyimme panttivangeiksi juhannuksen viettoon kotosalla. Romanttinen juhannus yöttömässä yössä vaihtui pakokauhuun, kun koira söi kauppakassin, muovipussin. Kaupan logo, joka oli jäänyt jäljelle, paljasti koiran iltapalan (alkoholilla ei ole osuutta asiaan, ei meidän, eikä koiran osalta). Monen vaiheen kautta koiran hyvinvoinnin turvaamiseksi kaikki päättyi onnellisesti. Saimme valvoa koko yöttömän yön juhlan. Voi iloa ja riemua, kun aamuvarhaisella keltaista pussia alkoi pilkottaa ja työntyä pihapolulle.

Asuntoautoilu kokemuksia keräämässä

Juhannus oli ja meni, joten miehelle jälleen ostohousut jalkaan ja autokaupoille. Kummallakin haisi vielä nenässä edellisen auton homeen ja vessankemiallisen aineen haju. On se kumma, miten ihminen tekee typeriä ratkaisuja ja ryntää pää kolmantena jalkana ostoksille, vastoin kaikkia järkeviä tosi asioita ostaa ihan paskan asuntoauton. Jotenkin olen meitä pitänyt ihan järkevinä ihmisinä, niin sopii kyllä epäillä.

Nyt, meidän onneksemme, liike ja myyjä olivat aivan toista maata. Auto oli sata kertaa parempi ja ennen kaikkea ei haise. Renkaat olivat huonon näköiset, mutta liike vaihtoi ne uusiin samaan rahaan. Mies mahtui ajamaankin autoa. Varovaisesti tehtiin kaupat ja nokka kohti uusia seikkailuja. Lapset olivat innoissaan. Teinipoikakin piipahti autossa, vaikka totesi, että tuohon uretaanipurkkiin en kyllä teidän kanssa lähde nääntymään. Ei muuta kuin, tavarat kasaan ja lauma autoon. Ei sitä teiniä väkisin voinut mukaan ottaa eikä olisi mahtunutkaan, joten jätettiin hänet mummon lellittäväksi kotiin.

Me muu perhe, 6+labradorinnoutaja, sitten lähdettiin tien päälle yhtenä tiistai-iltapäivänä. Ei suunniteltu mitään etukäteen, matkaan vaan takki auki, mieli avoimena. Kuulostaa huolettomalta ja mukavalta, perheen yhteiseltä laatuajalta.

Ajeltiin vain fiiliksen mukaan pitkin Pohjois-Pohjanmaata nokka kohti kaakkoa. Iisalmessa alkoi ilta painaa päälle. Jouduimme hieman pohtimaan mistä ja minne mennään. Ajatuksissa oli mennä Kolille ja matkalla nukkua puskaparkissa. Kukaan meistä ei ole matkustanut tätä ennen asuntoautolla. Puskaparkki kuulosti kovin idylliseltä ja varsinkin, kun uusina karavaanareina tuli liityttyä kaikkiin mahdollisiin Facebook ryhmiin, joissa ihmiset olivat jakaneet ihania auringonlaskukuvia ja mies oli seurannut kuola suupielessä, mitä kaikkea syömistä tienpäällä voi laittaa.

Latasimme myös sovellukset kummallekin, mistä näkee puskaparkit. Lapinlahdella alettiin jo tosissaan etsiä yöpaikkaa. Kierrettiin ja kaarrettiin P-paikkoja, mutta kyllä siinä romantiikka haihtui mielestä, kun erinäisillä P-paikoilla käytiin kääntymässä, juu ei kiitos. Päädyimme sitten Varpaisjärven kautta Tahkolle puolen yön maissa. Siellä sitten, parin muun asuntoauton kanssa yövyimme P-paikalla, roskalavan vieressä.  

Loppuuko tila ja pettääkö hermot

Lapset pyörivät pitkään sängyissään ennen kuin nukahtivat ja auto muistutti laivaa, jos olisi herkempi, niin olisi tullut merisairaaksi. Mies nukkui ylähäällä alkovissa, minä ja koira pöytäpenkeistä levitettävällä sängyllä ja kuopus ”käytävän” toisella puolella toisessa, kapeammassa pöytäpenkkisängyssä. Loput kolme nukkuivat kerrossängyssä. Koiralla oli hankalaa löytää sopiva nukkumapaikka, niin nukkui minun tyynylläni ja hengitys puhalsi kivasti korvaan. Ei meinannut uni tulla millään. Eikä sitä helpottanut yhtään, kun ulkona jotkut huusivat kurkku suorana ”pippeli, pippeli, pippeli” ja vahvasti humalaista räkänaurua sekaan. Jos tuntui olla panttivankina kotona juhannusena, niin tämä se vasta tuntuikin.

Aamun sarastaessa väki kömpi ylös ja kuopus tuumasi, että ei ole nukkunut yhtään koko yönä. Kysyin, että mitäs sanaa viime yönä huudettiin, saa vastata kuka ehtii ensin. Ei siis kukaan, kaikki olivat nukkuneet kuin nuijalla päähän, koirakaan ei herännyt pissalle ennen aamua.

Ei jääty siihen parkkipaikalle syömään ja nauttimaan aamupalaa. Jalka suorana Nurmekseen, siellä oli aivan taivaallinen huoltsikka vessoineen ja kahveineen. Tästä oli hyvä lähteä uuteen päivään ja matka jatkukoon hyvillä mielin, Kolia kohti.

Kolille saavuttiin ja kiivettiin koko revohka sinne huipulle saakka. Hikihän siinä tuli ja minulle tulee hiki sama, vaikka ajattelee kiipeämistä, sitä ei voi tajuta kuinka paljon joku ihminen voi hiota. Pakko oli löytää uimapaikka. Vesi oli aivan järkyttävän kylmää, mutta pakko oli uida ja saada se limainen, persvakoon valuva, hiki pois.

Kolilla oli parkkipaikka, jossa oli useampiakin asuntoautoja ja retkeilyautoja. Toinen yö vietettiin siellä. Siellä oli ulkohuussi, meidän tyttöjen painajainen. Edellisen puskaparkkikokemuksen jälkeen, tämä huussi oli kuin olisi istunut kultaisella valtaistuimella. Kelpasi kaikille.

Taas tultiin siihen, minkä vuoksi jonkinlainen suunnitelma olisi ollut hyvä. Seuraavaa päämäärää ei aikonut löytyä millään. Mihin mennään ja mitä edes halutaan löytää. Ajettiin ensin parikymmentä kilometriä sen päiväistä kuoppatietä, jonka aikana tosissaan koeteltiin, pysyykö autossa kaikki osat tallella, miten tavarat on kiinnitetty ja pysyykö hampaat suussa. Päädyttiin Ilomantsiin. Siellä ei ollut sitten yhtään mitään, tai oltiin sitten meille tyypillisesti väärässä paikassa väärään aikaan, paljon mahdollista. Työn ja tuskan takana oli löytää uimapaikka, mutta se löytyi. Oli se odottamisen arvoinenkin, ainakin omasta mielestä, Tervaruukin uimapaikka. Siellä uitiin ja syötiin, aurinko paistoi ja kaikki oli hyvällä tuulella. Sitten alkoi taas, se seuraavan yöpaikan etsintä. Tämä koitui koko reissun akileen kantapääksi ja pilaa tunnelman. Tässä tilanteessa olisi parempi olla panttivankina, niin ei tarvitsisi ehkä itse osallistua suunnitteluun.

Lähdimme ajelemaan ilman päämäärää. Jostain Googlen kautta löysin paikan ja päädyimme Kiihtelysvaaraan, leirintäalueelle. Ai, että se oli karavaanarielämää se. Kannatti pidättää pissaa röykkyisillä teillä, hiota auringon paisteessa, vaikka ilmastointi olikin päällä, kuunnella pippelihuutoa ja iloita ulkohuussista. Tätä kannatti odottaa. Lapsille oli leikkipaikka, uimista, saunomista, vessa, koiralle lenkkipolku, miehelle kokkausta ja minulle auringonlasku.

Loppu huipennus

Nyt, kun olimme saaneet maistaa karavaanari elämää leirintäalue perspektiivistä, niin saimme odoteta, että kaikki hyvä loppuu liian nopeasti. Arki, kutsui ja pakko oli suunnata autonnokka kohti kotikontuja Pohjanmaalle. Haikein mielin heitimme hyvästit mukavalle paikalle. Matka vei meidät Hammaslahteen, Rääkkylään ja uusi kokemus oli mennä lossilla. Arvinsalmen lossilla yli ja Liperiin, kyllä oli kuuma. Heinävedellä Kerman uimarannalla syötiin eväät. sitten oli pajupuskaa kymmeniä kilometrejä. Tunnelma oli kuuma ja kinteä. Tarkoitus oli yöpyä vielä matkalla, mutta hyvin oli epäselvää, että missä. Jossain vaaiheessa tuntui, että olemme tässät miehen kanssa menossa ihan eri suuntiin ja kokonaa eri matkalla vaikka kökötettiin samassa autossa, panttivankina. Se oli yhteinen päämäärä, että kotia kohti. Suonenjoella pidetiin pissatauko ja suunnitelmme, että pyyhkäisemme siitä Hankasalmelle yöksi.

Nythän meillä oli suunnitelma Hankasalmelle leirintäalueelle. Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme kohteeseen. Siinä sai hieraista silmiään useaan kertaan, että onko tämä leirintäalue vai puskaparkki? Jokseenkin sai hieman erinlaisen kuvan netistä, joka myös muistutti siitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Erittäin hyvä opetustilanne lapsille. Katsoimme porukalla kuvaa sivustolta minkä perusteella valitsimme tämän leirintäalueen ja samalla katsoimme ympärillemme. Vesistö oli kaunis. Alkoi pippeli-huudot hiipiä korvaan, kun kävelimme bilevaunun ohi, joten päätimme lähteä eteenpäin. Emme ehkä olleet tämän alueen kohderyhmää. Sehän hyvä puoli asuntoautoilussa on, että on vapaus valita missä on. Taas olimme mieheni kanssa samassa veneessä eli kokemus palautti yhteisen sävelen.

Päädyimme ajamaan sen päiväistä kuoppatietä, Sumiaisiin, jossa tankkasimme, siellä oli halpaa polttoainetta. Idyllisen näköinen paikka, ainakin näin myöhään. Loppujen lopuksi päädyimme Jyväskylään, jossa eväiden yhteydessä päätimme ajaa kotiin vaikka matkaa vielä olikin. Kotiin saavuttiin puolen yön jälkeen ja kilometrejä reissulta tuli 1343 km. On se aina mukava käydä jossain, mutta vielä mukavampi on tulla kotiin jossa odottivatkin kissankarvaiset lakanat.

Mitä opimme tästä ensimmäisestä reissusta?

Autokaupasta reissuun siinä oli arjen extremeä kerrakseen. Blogi ajatus syntyi siinä vänkärin penkillä, kun tajusin, kuinka syvällä keski-iässä sitä onkaan. Välillä tuntuu, että tässä iässä sitä ei enää edes itke tai itkun ja naurun raja on hyvin häilyvä. Sitä vain tyhjentää kemiallisen vessan säiliötä tyynenä kuin viilipytty, kohauttaa olkiaan ja ottaa kulauksen kylmää vissyä. Sitä nostelee kättä vastaan tuleville hengenheimolaisille, arvostaa rauhallisia öitä ja vesivessaa.

Mutta mitä siis reissusta opimme? No, vaikka haluaa jännitystä elämäänsä ja huristella huolettomana, ei huolta huomisesta ja heittää aikataulut ikkunasta ulos, niin jotain rajaa kuitenkin. Yleensä tai aina suunnittelen reissut enempi tai vähempi, tällä kertaa en ollenkaan. Koen olevani sen verran vanha ja mukavuuden haluinen, että jonkilainen osviittaa antava suunnitelma on hyvä olla takataskussa, ihan noin varuiksi. Pieni matkasuunnitelma säästää aikaa, hermoja ja parisuhdetta sekä antaa mahdollisuuden nauttia matkasta. Sitä voi tehdä isommista linjauksista pieniä mutkia, jotka piristävät kyllä matkaa ja tulee olo, että olinpas minä hurja.

Jokatapauksessa sitä ollaan yhtä kokemusta rikkaampana. Ei muuta kuin kohti uusia arjen extreme kokemuksia.

Onko joku muu lähtenyt samaan, testannut parisuhteen ja perhesovun kestävyyttä ahtaassa autossa? Mikä on sinun pahin tai paras lomamuistosi tien päältä?