Keski-ikäisen jaksaminen – Nälkäkuuri ja pakkoliikunta

Moni meistä varttuneista, suomeksi, keski-ikäisistä naisista on varmaan minun lisäkseni törmännyt haasteeseen keski-ikäisen jaksaminen ja painonhallinta. Minun kohdallani kyse oli painonhalintakatastrofista, joka poiki sitten pitkän kriisin. Sitä ruuhkavuosirallissa painaa töitä vuosi kausia niska limassa, hoitaa kodin, perheen, äidin, lemmikit ja ties mitä muuta. Huolehdin, että lapset, äiti ja lemmikit syövät säännöllisesti, nukkuvat hyvin, liikkuvat, pysyvät terveinä, jos ovat sairaita hoidan heitä ja pitäähän heillä viihdykettäkin olla. Missään vaiheessa ei käy pienessä mielessäkään huolehtia itsestään. Jotenkin ajattelin vain, että sitten kun, niin mitä, kun? Ai, että on kaksi metriä maata päällä vai siroteltuna tuuleen, olisi muuten varmaan kevyt olo.

Kun oma nimi putosi tehtävälistan hännille

Omassa oravanpyörässään sitä ei vain huomaa itseään tai jotenkin lokeroi kaikki itseensä liittyvät asiat jonnekkin aivosumun takanurkkaan. Joka tapauksessa minä en kyllä pyörää ollut nähnytkään, kuin lasten käytössä. Tyydyin vain ostamaan isompia ja mukavampia vaatteita, hautauduin heti kotisohvalle kuin vain mahdollista sen sijaan, että olisin lähtenyt lenkille. Aamulla join pannullisen kahvia ja söin leipää. Päivällä, jotain pientä nopsasti. Työpäivän jälkeen nälissään kauppaan, ilman kauppalistaa tai muuta suunnitelmaa. Ennen kuin olin ehtinyt valmistaa päivällistä oli jo syönyt sitä sun tätä, joten hyvästi se ruokailu. Pitkin iltaa napostelua ja syömistä, siitä onkin hyvä kellahtaa vatsansa viereen nukkumaan. Hyvää asentoa ei löytynyt millään vatsa painoi johonkin suuntaan, henki ei kulkenut, oli kuuma ja jalkoja särki, lopulta kun nukahdin, niin makasin selälläni ja kuorsasin. Vähän väliä olin flunssassa ja oli muita epämääräisä vaivoja. Ja jatkuva väsymys.

Kenellä tahansa muulla, kun on jokin huonosti, niin heti olen selvittämässä mikä on vialla, mistä se johtuu ja mitä asialle tehdään. Mutta, itselleen ei voi mitään. Vihjeitä olin kyllä työterveydestä saanut, että josko olisi aika tehdä jotain ja siitähän ei tule kuin vihaiseksi. En vain itsepäisesti halunut tunnustaa, että nyt nainen ylös ja ryhdistäydy, tee niinkuin ohjeistat lapsia, syökää terveellisesti, liikkukaa, se parantaa unta jne..

Herätys todellisuuteen

Katsoin yhtä kuvaani, joka oli otettu sivusta. Voi hyvää päivää sentään, meinasi itseltänikin mennä silmälasien linssit säröille ja leuat loksahtivat auki, miten helkkari soikoon ihmienen voi näyttää tuolta? Toisia ihmisiä katsotaan ihaillein näillä termeillä, mutta itse katsoin itseäni kauhun sekaisin tuntein.

Sitä saamarin kokovartalo sivuprofiilikuvaa katselin pitkään ja hartaasti. Laskin leukoja, mekkokin näytti ylläni aivan mateennahalta. Pari viikkoa kierin ja ryvin itsesäälissä, välillä ajatellen marttyyrinä, että kuollaan hitto vie, sitten nälkään tässä. Tai minua ei paskaakaan kiinnosta. Kyllä kiinnosti, sama miten päin sitä itsensä kanssa oli. Kuvan jälkeen olo tuntui entistä raskaammalta, hikosi ja hengästyi entistä enemmän. Kiersin kehää itseni kanssa enkä meinannut löytää ulos pääsyä, eikä ainakaan helppoa ja hyvän makuista.

Viimeinen vilkaisu kuvaan ja pakotin itseni soittamaan ajan lääkäriin, mitä äiti oli kehottanut jo pitkään tekemään. Kolesteroli arvot oli päin persettä, painosta tuli noottia, sokerit koholla ja verenpaine myös. Tunsin uppoavani suohon ja sieltä kyllä ei nousta. Kotona pyörin ja takkusin itkun ja raivon partaalla itseni kanssa. Puhelin tuuttasi joka tuutin täydeltä kauniiden ihmisvartaloiden kuvia, syö näin niin kiinteydyt, kiinteydy sohvalla tekemällä nämä 2 asiaa, ”joku” jätti jonkun pois ja hupsis 20kg painoa putosi, onko sinulla vaihdevuodet, aineenvaihdunta jumittaa jne, ei nyt oikein tsempannut ei.

Sitten iski kateus, kun toiset ovat hoikkia, timmejä, napapaita-trikoo sankarittaria ja itsellä perse leveää pelkällä ruokamainoksen näkemisellä. Aaaaaaarrrggghh. Sitten selittelyä. Missä hiton välissä sitä keskittyy omaan syömiseen ja liikkumiseen, sano se. Jalkakin on kipeä ja sataa. Keksin ja perustelin vaikka millä, että ei tarvitse. Kuitenkin joka aamu peilikuva kertoi karua kieltään, jos olisi kysynyt kerro kerro kuvastin, niin peili olisi huutanut, että no et #?!## sinä ainakaan!

Sohvalta lenkkipolulle

Yhden tällaisen peilin kanssa keskustelun jälkeen kaivoin lenkkarit esille, no päällä jo olikin collegehousut xxxl. Pihalla katsoin suuntia minne sitä lähtee ettei kukaan näe, ei sillä, että olisin ollut niin pieni ja huomaamaton vaan esteettisistä syistä. Tien reunaa sitten lähdin köpöttämään kohti metsää ja lenkkipolkua.

Koitin miettiä miten aikoinani lopetin tupakanpolton, ainakin 15 vuotta sitten. Minulle tuli silloin karmea yskä, johon meinasin tukehtua, päätin pitää tupakoinnista taukoa sen aikaa, että yskä paranee. Narrasin itseäni kuinka voin polttaa milloin haluan. Yskän parannuttua olin ollut muutaman päivän polttamatta, olo hengityksen suhteen oli sen verran helpompaa, että arvostin sitä, niin paljon, että jatkoin taukoa. Kuukauden päästä olin tyytyväinen itseeni, enkä tehnyt mitään numeroa esimerkiksi Facebookissa, että eka päivä ilman röökiä, toka päivä jne. Sittenhän olisin asettanut itselleni julkisesti paineen. Pikkuhiljaa huomasin, että maailma sai värit, olin paremmalla tuulella, aloin silloin lenkkeillä ja käydä salilla. Olin siihen aikaan hoikka.

Tupakoinnista olen edelleen tauolla. Tämä toimi minulla eikä se kaikilla toimi, mutta joku motivaatio kimmoke pitää tulla jos haluaa muutosta, se ei tapahdu yleensä tuosta vain, eikä ainakaan jos joku käskee. Ihminenhän on ihan pöpi, jos sille sanoo, että et saa tupakoida, käyttää alkoholia, herkutella tai pitää liikkua. Sitä heittäytyy heti poikkiteloin, uhallakin mässää ja killittää sohvalla savuverhon keskellä tai jotain muuta vastaavaa. Toisille on luontaista liikkua ja elää terveellisesti ilman suurempia ponnistuksia, mutta kaikilta meiltä se ei suju noin vaan, kun unohtaa itsensä.

Nyt olin samassa tilanteessa, kuin yskässä pakko tehdä jotain ennen kuin henki lähtee; Arki tasapainoon, pysähdy, laita asioita paperille, liiku, syö terveellisesti ja nuku. Eli miten tämän ajan itselleni läpi. Itkupotkuraivari vaiheen olin ohittanut eli sen, että kieltää tosiasiat, kadehtii ja keksii tekosyitä, olin päässyt kirjaimellisesti askeleen eteen päin ja päätynyt lenkkipolulle. Kyllä otti päästä, kun kuuntelin omaa läähätystä ja hengityksen pihinää hikimärkänä. Älykellon pulssimittarin lukemat olivat, niin korkealla, että pelkäsin kellon näytön särkyvän.

Herätys viideltä – miksi aikaiset aamut pelastivat minut

Muistelin vanhoja oppeja ruokavaliosta ja liikunnasta epäonnistuneiden laihdutusyritysten aikakausilta ja etsin netistä vinkkejä. Se oli selvää, että en voi vetää liian rankkaa pakkoliikuntaa ja nälkäkuuria, koska siihen takkuunnun heti ja lopetan koko touhun. Päätin lähteä siitä, että minun pitää löytää aikaa milloin nyt ensin suunnittelen itselleni aikaa, liikuntaa, ateriarytmin, kauppalistan ja nukkumaan menoajat.

Työni aiheutti minulle suurimman ongelman tai se, että tein kahta työtä, niin aika oli todellakin kortilla. Vuorokaudesta ja viikoista vain loppuivat tunnit. En nyt sano, että kaikki siellä ruudun toisella puolella menee nyt raapustamaan irtisanoutumisilmoituksen, mutta minä laskin plussat ja miinukset, tein swot -analyysin ja taloudellisen laskelman, miten käy jos luovun toisesta työstä. Kävi sekin mielestä, että siinähän se nälkäkuuri tulee, kun rahat ja ruoka loppuu, pakkoliikuntaa, kun autoa ei ole varaa pitää. Tähän meni aikaa ja stressi oli iso. Lopputuloksena luovuin toisesta työstäni.

Sopeutuminen vei sen neljäkuukautta, jonka aikana sain taottua päähäni, että hidasta, hidasta hidasta. Olin tottunut nousemaan aamulla aikaisin, joten jatkoin sitä. Keittelin kahvit ja selailin puhelinta, kudoin sukkaa, tuumailin ja suunnittelin omaan vapaaseen tahtiin mitä milloinkin. Laitoin rauhassa lapsille aamupalaa ja heistä olikin jännää, kun olin kotona aamuisin. Aamuisin sain ja saan edelleen viettää omaa aikaa aika kivasti ennen kuin muut heräävät. Se on minulle tosi tärkeä juttu, ja onnistuu, kun en koskaan ole ollut aamunukkuja ja silläkin, kun ei tarvitse lähteä viideltä ajamaan töihin sadan kilometrin päähän.

Vähemmän kofeiinia ja enemmän aitoa energiaa

Kahvinjuonti oli yksi uudistus kohde, eikä helppo. Kahvista tuli hiki ja maha kurisi tai teki nälän tunteen ellei syönyt leipää tai pullaa. Niin ja kai se uniinkin vaikutti. Kahvin jätin pikkuhiljaa pois tuossa, kun olin saanut aamut kuntoon noin 1,5 vuotta sitten. Nyt juon ison mukillisen lempikupistani ja joskus, äärimmäisen harvoin puoli kuppia lisää. Enää en päiväkahveja juo oikeastaan edes harvoin. Joskus menin juomaan päiväkahvit, niin tuntui kuin olisi ottanut päiväkännit. Kahvit jäivät minulta pois paremmilla aamupaloilla ja välipalalla. Lenkkeilyä, kun sain lisättyä, niin se vei pois kahvin tarvetta.

Nyt olin järjestänyt kofeiinivapaata aikaa ja vähän liikuntaa. Jostain se puhelin tietää mitä ihminen on tekemässä, niin ehdotteli kaikkia treeniohjelmia ja ruokavalio hässäköitä, joista tartuin kokeilu mielessä yhteen vuosi sitten syyskuun alussa. En oikein ikinä ole niinhin uskonut tai toisin sanoen itseeni, että jaksaisin niitä noudattaa. Tämä oli jokin kuukauden mittainen pätkä ja ajattelin, että otan sen haasteena ja junttaan sen väkisin läpi. Sieltä tuli ruokailuun vinkkejä, osa toki sellaisia, että ei meidän marketissa sellaisia raaka-aineita tunneta, mutta jotain sieltä minunkin kokeiltavakseni tarttui. Olen tykännyt tehdä ruokaa ja leipoa, niin sekin oli ja on välillä vieläkin hankalaa, kun piti kaikki hyvä vaihtaa uuteen, omalta osaltani. Olin pois mukavuus alueeltani, joka vaati paljon työtä löytää mitä syö ja milloin.

Välimerenruokavalio yhdistettynä siihen personaltrainerin kotiohjelmaan oli sitten mistä ammensin evääni ja nyttemmin onnistuu paljon helpommin vaikka on kyllä aikoja, kun pää on siltäkin osin tyhjä, että mitä tänään syötäsiin. Sain myös rytmitettyä ruokailuni ja siinä pysyminen oli pakko pullaa, mutta nyt voin kyllä vilkaista kelloa ja syödä lounaan klo 11 tai 10.30 tai 11.30 joskus jopa 12, mutta nyt kun on vuoden tapellut tämän ruoka-asian kanssa, niin alkaa sujua, vaikka en ihan 100% vielä luota itseeni. Suunnittelen mitä syö, mitä muu perhe syö, teen kauppalapun ja noudatan sitä.

Liikuntaa lempeällä tuuppauksella vain vähän hampaat irvessä

Liikuntaa tarvitsin myös enemmän, kuin hajanaiset lenkkeilyt. Äiti siis minun äitini, lasten mummi kävi salilla pitääkseen liikkuvuuden kunnossa, viisaasti ajateltu ja tehty. Sinne hän sitten minut kävi hakemassa. Salilla oli lappu, että lapset vain vanhempien valvonnassa, ei siis luistettu siitä. Vielä keski-ikäisenä äidin valvovan silmän alla, enkä kyllä suotta. Vielä äiti jaksaa meistä aikuisista lapsista huolehtia, joten hänestä huolehtiminen on vähintä mitä voin tehdä. Salilla ensin silmiteltyäni kävelin muina naisina, tekemään tangon kanssa jalkakyykkyjä. Voi pyhä jysäys, kun oli paukahtaa polvet sekä pieru ja rojahtaa lattialle! Ei se nyt onnistunutkaan, niin kuin 15 vuotta ja -70kg sitten. Siinä kyllä löi totuus vasten kasvoja kuinka ihmisen oli vaikea liikkua. Äiti siellä jumppasi ja oli niin notkea, että. Ei muuta, kuin kiltisti kaivamaan puhelin taskusta ja personaltrainerin jumppaohjeet. Tänä päivänä salilla käyntiä on takana vuosi ja kaksi kertaa viikossa äidin kanssa, joka hakee minut edelleen.

Siinä sitten ähkin ja hikoilin tuttuun tapaan, niin salilla kuin lenkkipolulla. Hitaat aamut, vähän kahvia, enemmän terveellistä ruokaa. Yhdistin tähän jo, heti silloin, kun itkin siellä lenkkipolulla ensimmäisen kerran, hyötyliikunnan. Kävin viemässä joka ikisen roskapussin, imuroin enemmän, kiipesin yläkertaan tekemällä tikustakin asiaa, kävelin sinne ja tänne nostin ja kannoin mitä milloinkin, vaihtamalla järjestystä jne.

Vuosi vierähti, kun jäin toisesta työstäni pois tämän uurastamisen ja värkkäämisen parissa eli en ole löytänyt oikotietä onneen. Joulukuun alussa näkyivät ensimmäiset tulokset vyötäröllä ja voi sanoa, että unen laatu oli parantunut merkittävästi. Suurena uhkana olivat kolmet syntymäpäivät, koska minähän se meidän perheen leipuri olin ja olen. Vähän meinasi olla haasteellista syyskuun lopussa pyöräyttää kuopuksen synttärit, sitten sopivasti marraskuussa keskimmäisen tytön ja olihan isäinpäiväkin, jolloin tein harjoituskakkuja äidin seitsemänkymmenvuotis kekkereille, jotka olivatkin ennen joulua. Tässä kysyttiin itsekuria, järkeä ja vaikka mitä. Teen itse kaikki kakut, juustokakut, pikkusuolaset, voileipäkakut ja mitä nyt mieleen tulee oman fiiliksen mukaan, hip hei.

Merkittävä virstanpylväs oli, kun tarvitsin jonnekin vanhoja työhousujani, jotka olivat inhottavan kinteät ja jääneet pitämättä. Nyt jostain syystä niitä tarvitsin ja arvatkaa mitä? Ne eivät pysyneet päällä!!! Tarvitsin vyön, siis minä! Siitä innostuin todella paljon. 10kg oli painosta pois syyskuun alusta joulukuun alkuun. Siitä sain itselleni paljon tsemppiä ja siitä, kun muutama kaveri uskalsi sanoa ääneen, että ootpas kutistunut. Painostahan tässä iässä ei uskalla kysyä, kun ei tiedä onko toisella mikä hätänä, että on painoa pudonnut. En ollut tehnyt yhtään lenkkeily tai sali postauksia ja ihan matalaa profiilia pitänyt asian tiimoilta, samoin kuin tupakoinnin lopettamisessa, niin en luo itselleni paineita sitä kautta. Ainoastaan puoliso, äiti ja paras kaveri tiesi, mitä taistelua käyn.

Joulusta selvittiin hyvin, kun en ole itse koskaan joulusta välittänyt vain lasten vuoksi joulua vietetään. Uusi vuosi alkoi ja päätin lisätä liikuntaa. Aloin käymään kerran viikossa sellaisilla dance me up-tunneilla, ikinä aikaisemmin en olisi uskaltanut mennä eikä kunnon puolesta olisi voinutkaan, kuolluthan sinne olisi. Otin myös samalta personaltrainerilta netistä core-treenin liukukiekoilla ja sitä pakersin salilla, joka oli koko kehoa ajatellen valtavan hyvä kokemus. Kotona se ei olisi onnistunut ikipäivänä.

Maaliskuussa vaatekoko oli pienentynyt xxxl koosta xl eli se 20kg painoa pois. Siitä sain, niin paljon hyvää mieltä, että työ tosiaan oli kannattanut, vaikka jatkuu vielä. Kesän yli olen tässä mennyt ja nyt on kohta puolin kaksi vuotta, kun jäin toisesta työstä pois ja olen tätä selviytymistaistelua käynyt, ja nyt on -30kg vaatekoko L, riippuu tietysti vaatteesta, kun nykyään niissä on, niin paljon koko eroa. Ei minusta enää kaksikymppistä tule, mutta ei ole tarvekkaan, kunhan oma olo on hyvä.

Mitä tästä eteen päin?

Joo se on hyvä kysymys. Painoindeksiä, kun katsoin, niin vielä olen yhden viivan päässä normaalipainon haarukasta. Tavoittelen vielä sitä, että pääsen normaalipainoon ja lähelle keskivaihetta, tarkottaisi kiloissa -8kg vielä. En ota siitä paineita tässä kohtaa vaan keskityn pitämään tämän ja jos vielä tippuu, niin iloitsen joka grammasta. Kolesterolilääkkeet sain heivata pois jo tammikuussa ja verenpaineet tasanutuneet eikä sokerin kanssa ole ollut ongelmia, siis tämä tällä hetkellä huomenna voi olla toisin.

Vielä tästä kaikesta, niin tärkein huomio on ollut kuunella itseään. Ei saa rääkätä, haastaa voi, kun siltä tuntuu. Jos joku paikka on kipeä, silloin pitää jättää lenkki väliin tai tehdä kevyemmin, miltä tuntuu. Sitten kun virtaa on, niin ei muuta kuin kunnon lenkki ja treeni päälle. Vapaapäivät pitää muistaa pitää ja kakkua voi synttäreillä syödä tai jos on herkkupäivä, niin pitää sen. Parasta on, kun löytää sen liikkumisen muodon mistä itse tykkää ja mistä tulee hyvä olo. Välillä tuskaannun lenkkeilyyn, kun on tylsät maastot, niin käyn välillä, kun on enemmän aikaa jossain muualla. Aamuihmisenä myös tykkään liikkua aamusta, niin saan energiaa päivään.

Onko muita kohtalo tovereita, jotka ovat painineet samojen ongelmien kanssa? Minkälaisia selviytymistarinoita teillä on? Tsempataan toinen toistamme.