Sandwich-sukupolvi ja ruuhkavuosiralli

Kuvitteleppa tilanne: näet unta, että olet rannalla, jossain lämpimässä etelän lomalla, lämmin tuuli puhaltaa ja päätät pulahtaa uimaan. Mutta, aina tulee se mutta, heräät ja huomaat, että rantatunnelmat johtuvatkin kuumista aalloista, EI Välimeren aalloista..

Paluu todellisuuteen, syksyn ekaan kouluaamuun, josta ruuhkavuosiralli kiihtyy. Sataa, kun tassuttelemme koiran kanssa ulos. Eteisestä märkä koira vilahtaa sänkyyn peittoihin ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Puhelin piippaa keittiönpöydällä, koska teini pitää herättää kouluun, kuopus herää piippaamiseen ja kömpii alakertaan oikomishimmeli suussaan ja on JO hukannut reppunsa, äiti soittaa, koska digiboksi ei toimi ja aamu-uutiset eivät näy. Keitän kahvit, puurot, etsin hiuslakkaa yhdelle, lyijykyniä toiselle, teini se sitten tyhjentää edellisen vuoden monisteet keskelle keittiönpöytää.

Tervetuloa tänne sandwich-sukupolveen, keski-ikään, ruuhkavuosien huipulle – paikkaan, jossa vastuu on kaikista muista paitsi itsestä

Sitä se elämä tahtoo olla, ruuhkavuosiralli. Voit siis huolella unohtaa perinteiset ruuhkavuodet. Todellinen selviytymistaistelu alkaa silloin, kun on puristuksissa lapsilauman, kodin, töiden sekä omien ikääntyvien vanhempien välissä ja oma kroppa elää siinä rinnalla omaa elämäänsä.

Tässä sirkuksessa sitä pyörittää eri aikavyöhykkeitä vai ulottuvuuksia, jotka muodostavat:

• Teini, esiteini ja alakoululaiset: Jotka kuluttavat ruokaa, hukkaavat tavaroita, tarvitsevat koko ajan jotain uutta ja vaativat loputonta kuskaamista.
• Ikääntyvät vanhemmat: äiti, joka tarvitsee apua lääkärikäynneissä, kauppareissuissa ja uuden teknologian kanssa.
• Oma kroppa: Joka yrittää pitää järjissä esivaihdevuosien aivosumun keskellä, kun ei välillä ole varma onko sumua ulkona vai päässä.

Yhdistetään tähän nyt, sitten kesän jälkeen kaikkien lasten iki-ihanat Wilma-viestit, teinin omaperäiset viestit ja äidin OmaKanta-kirjautumiset, parhaimpina päivinä (lue pahimpina päivinä) puhelimen akku loppuu ennen puoltapäivää. Jostain syystä älykellokin kettuilee ja sanoo, ”aika nousta ja lähteä liikkeelle”, niinpä niin, kävelenkö vain pois vai jatkan rumbaa?

Perhekokoonpano koostuu viidestä lapsesta, puoliso, koira, kissat, hevonen, poni ja äiti. Ei missään tärkeys järjestyksessä. Asumme perähikiällä, josta ihmisten ilmoille on matkaa, toki ns keskustaan pääsee ihan pyörällä, mutta pidempi matka on sinne, minne pitää laittaa parempaa päälle. Autoja tarvitaan ja polkupyöriä, äkkiä olisi voinut laskea yks plus yks, että perähikiältä kuljetaan vielä hevosella, no se olisi vihreää siirtymää ja näillä polttoainehinnoilla voidaan siihen pian siirtyäkkin. Lapset vain valjastavat ponin aamulla ja koulua kohti.

Sitä, kun itse ei ole enää nuori ja nätti, ei kumpaakaan, niin se asettaa tiettyjä raameja arkeen myös. No ei sillä nätillä nyt ole mitään väliä, täällä se, että ei ole nätti on vain plussaa. Aikoinaan, kun paluumuuttajana tänne saavuimme, niin piti oikein opetella käymään kaupassa verkkareissa, krokseilla, ilman meikkiä. Nyt kuulkaa sujuu kuin vettä vain. Nuoruus on tietysti ikä ja vain numeroita, mutta kyllä sitä on jo sen pyykin ohittanut, että ei millään ilveellä voi katekorioida itseään nuoreksi, tosin ei kyllä ole tarvettakaan vaikka joskus sitä miettiikin mitä kaikkea tekisi toisin ja mitä vielä pitäisi tehhdä. Arvatkaas mistä iästä se tämä pohdinta tulee? Aivan, keski-iästä. Kuumia aaltoja, mielialavaihteluita, painon nousua ja syviä syviä pohdintoja. Sitä ei ole onnistunut pääsemään sellaiseen kultaiseen, seesteiseen keski-ikään vaan vielä mennään sata lasissa jalkapalloharrastuksista, ratsastukseen tai millon minnekkin.

Kalenteri huutaa hoosiannaa kilpaa pyykkikoneen kanssa

Tässä elämänvaiheessa minusta tuntuu, että ei ole enää vain äiti, tytär tai puoliso. Sitä joutuu olemaan toimitusjohtaja, sihteeri, kodinhoitaja, keittäjä, taksifirma, auttavapuhelin, pankki, tekninen tuki, kriisinhallintakeskus, asiakaspalvelija ja listaa voisi jatkaa vaikka, kuinka pitkästi.

Kalenteria, kun vilkaisee, niin pyhä jysäys, miten sitä pystyy olemaan monessa paikassa yhtä aikaa: sovittelemassa teinidraamaa tai alakoululaisten kaveririitoja. Äidille digitukena, selittämässä hänelle kolmatta kertaa, miten otat kuvakaappauksen (ei naapurin Irmelin vihkikuvaa piirongin päältä, kun käy päiväkahvilla vaihtamassa kuulumiset) tai screenshot, ei Hot shottia, niitä voi sitten ehkä naapurin Irmelin kanssa ottaa lääkkeeksi, tietenkin. Logistiikkapäällikkönä suunnittelemassa, kuinka logistisesti on mahdollista saada liuta lapsia harrastuksiin eikä tietysti samaan suuntaan tai edes samaan kuntaan siinä ohi mennen, kun käy viemässä äidille kauppakassit (”voi voi, kun sulla nyt kesti, Irmelin poika kävi jo kaupassa, samalla kuin Irmelille”. Niinpä niin). Loputon kotityö urakka odottaa kodinhoitajaa, kun eivät ne työt väisty itsekseen, hiekkaa eteisessä enemmän kuin Saharan autiomaassa, koiran karvoja siroteltuna sinne tänne ja nälkäiset lapset syövät kaapit tyhjiksi alta aika yksikön. Työläisenä, sitä töitäkin pitäisi ehtiä tehdä, vai onko se enemmin harrastus?

Keski-ikäisen aivosumussa minulla on tapana unohtaa säännöllisesti, kenen asialla olen milloinkin. Ei ole erikoista löytää itseään ajamasta lasta jalkapallokentälle, tietenkin sinne naapurikuntaan, mukana äidin reseptilääkkeet ja lapsen nappisten sijaan puolison villasukat. Ääniviestissä yksi lapsi kyselee, onko vakavaa, jos koira on syönyt schleich-hevosen satulan? Samalla aivot koittaa raksuttaa, miten se on sen syönyt, ehjänä vai pureskeltuna, onko se mahalaukussa vai tukkiiko suolen. Siinä vaiheessa, sitä kaivaa jo kiireellä päivystävän eläinlääkärin sijaintia ja numeroa, kun eurot vilisee silmissä. Uusi viesti: tulee kuva satulasta, joka löytyi, eikä se vissiin hukassa ollutkaan. Seuraava viesti ”mun SIM-kortti ei toiminut ehkä hetkeen, mää olin ihan paniikissa.” Voi, että sentään, kun oma SIM-kortti lakkaisi toimimasta. Ai, niin ja kauppaan, mitähän sieltä tarttuu huomisen ruokalistalle?

Ruoka, se on kanssa yksi pulma se. Välillä, kun oikein innostuu ja on energiaa täynnä, niin sitä laatii ruokalistan. Tosinaan pakon edessä, niin kuin näin, kun koulut alkavat. Se on sinäänsä helpotus, että meillä kaikki syövät koulussa, paitsi vanhin, poikkeus vahvistaa säännön. Aamupala on aika helppo, puuroa pöytään eri sörsseileillä ja viikonloppuisin jotain muuta. Lounas koulussa. Välipala kotona, mitä nyt sattuu olemaan; leipää, jugurttia, hedelmiä, soppaa tai jos nyt on keksinyt jotain muuta. Päivälliseksi laatikko tai keitto, jotta riittää kaksi päivää, viikonloppuna sitten muuta. Iltapalalla puuro, soppaa, leipää, jugurttia, hedelmiä, viiliä, mysliä, muroja, mitä nyt keksii. No, siinä kun aikansa pyörittelee puuroja, laatikoita ja keittoja, niin johon siinä kyllästyy. Välillä pitää sitten laittaa kokeileva keittiö pystyyn ja ideoida vaihtelua, siinä on hyvä puoli se, että jos oikein menee pommiin, niin voi hyvillä mielin palata tuttuihin ja turvallisiin ruokiin. Ruokalista on hyvä ja sen perusteella tehty kauppalista.

Siivous ja pyykki. Joskus on parempi, kun siivoaa itse. Tosin jokainen joutuu kantamaan kortensa kekoon ja siivota oman huoneensa sekä jonkin alueen yhteisistä tiloista. Jokaisella on oma pyykkikori ja pyykkipäivät on jaettu, niin että tytöillä on oma ja pojilla oma. Tiskikoneen hoito kuuluu kaikille, jotka syövät. Kaikki, jotka käyttävät, jotain älylaitetta käyttävät sekä tiskikonetta, pyykkikonetta että kuivausrumpua. Kuulostaa näin kirjoitettuna todella hienolta, mutta mites käytännössä? Pääsääntöisesti aina, kun on jonkun vuoro tehdä jotain, juuri hänellä, on joku pakottavameno juuri siihen kohtaan ja koko paletti on sekaisin ja tappelun ainekset kasassa.

Näin kesäloman jälkeen, kun lapset olivat ensimmäisen päivän koulussa, olo tuntui rikolliselta, että voiko sitä näin olla kotona ilman jatkuvaa ravaamista sisälle, ulos, yläkertaan, kavereille, suihkuun, sinne, tänne ja tonne, saluunan ovet olisivat hyvät. Toisaalta koulu myös pakottaa asettamaan kaikki hälytykset, että on varmasti oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai ainakin lapset ovat. Harrastukset pyörähtävät käyntiin, kun suurin osa ollut kesän tauolla, tulee uusia ja vanhoja harrastuksia. Uudet lukujärjestykset, uudet kerhojen ja muiden harrastusten aikataulut, osa on eri paikkakunnalla. Tässä jonkilainen pelastusrengas on, että itselläni ei ole työaikaa, mutta on siinäkin omat juttunsa, jotka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, toimin siis yrittäjänä, ja sehän onkin stressivapaata hommaa se.

Toisinaan sitä erehtyy luulevansa, että on jotenkin onnistunut kalenteroimaan asiat, laittamaan muistutuksia puhelimeen, muistilippuja lappuja puhelimen kuorien väliin, ruokalista on puhelimessa tallessa ja sitten seuraavassa käänteesä on puhelin hukassa, äänettömälä, ilman värinää. Sitä myös luulee välillä itsestään liikoja, että voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Pitäsi opetella enemmän snaomaan ei. Miksihän se on, niin vaikeaa? Vaikka näkee kalenterista, että kalenteri huutaa hoosiannaa, niin silti menee lupaamaan – kyllä minä sen voin..millä ajalla? Jatkoajalla, ei ole mitään jatkoaikaa.

Pitäisikö tässä nähdä uhka vai mahdollisuus

Miten tätä pikakatsausta perhekuviooni pitäisi tulkita, uhka vai mahdollisuus? No ilman muuta mahdollisuutena. Multitaskaaminen on elämäntyyli ja tapa, siihen kehittyy elämän aikana ja päätyy oman elämänsä toimitusjohtajaksi, vaikka toisinaan se tuntuukin pakolta, oman elämänsä panttivanki. Saattaa vaikuttaa hurjalta sekamelskalta sellaisen mielestä, joka on toisen tyyppinen, sellaisen joka etenee asiakerrallaan, varmasti ja harkitusti kuin taas tämän tyyppinen huitshapeli, joka luulee olevansa järjestyksen asiantuntija.

Keski-ikä tuo mukanaan myös suuren edun: sitä ei enää jaksa stressata täydellisyydestä. Voi olla ihan zen vaikka, olohuoneessa, keittiön saarekkeella, missä vaan on pyykkivuori, päivälliseksi on eineksistä kyhätty keitto, käy kaupassa harjamaatta hiuksia ja unohtaa yhden vanhempainillan, sitä kohauttaa vain olkiaan. Vinkkinä, perustella voi aina sillä, että ei ne pyykit itsekseen katoaa tai viiden tähden illallinen putoaa pöytään, hiukset on (vielä) omassa päässä ja jos kerrankin on ollut, vaikka omaa aikaa, niin aina voi yhden vanhempainillan missata, kun ei siellä muutenkaan käy kuin hyppysellinen vanhempia, samat asiat tulevat joka tapauksessa Wilma-viestinä.

Miten teillä muissa ”sandwich-kodeissa” menee?

Löytyykö muita, jotka elävät tässä sukupolvien välisessä puristuksessa? Mikä on sinun salainen aseesi, kun lankoja on käsissä monet? Kommentoi alle ja jaa vertaistukesi!